Tatti otsassa

Voi p.a.s.k.a tätä mun tietokonetta. Se lagittaa, on niin hidas. Ei näin lyhytjännitteinen ihminen kestä tätä.
Kirjoittaminen on hankalaa kun välilyönti näppäin ei tahdo toimia. Sanat putkeen siis vaan... prkl!
Itkupotkuraivareiden paikka!
Mikä saa teidät ärsyyntymään kaikista eniten maailmassa?
Miten te silloin käyttäydytte?
Huudatteko, paiskotteko tavaroita, syytätte muita, mökötättekö vai tyydyttekö vain kohtaloonne?
Mä olen yrittänyt siedättää itseäni että kaikesta ei aina tarvitse syntyä katastrooffia.
Aika huonolla menestyksellä. Mua ärsyttää jos jokin asia tai tavara ei toimi. Epäjärjestystäkin siedän paremmin kun sitä että asiat ei etene. Toimimattomuuden rinnalla kovana kakkosena tulee se jos jokin on hukassa.Voi nenä- sitä kilarin määrää. Mun perhe ansaitsisi Nobelin rauhan palkinnon ihan siitä hyvästä että joutuvat asumaan tälläisen kävelevän Afganistanin kanssa. Kun tavara menee rikki kiroan kun vuoripiru ja mielelläni syytän hajoamisesta muita. Samoin kun tavarat ovat hukassa. Onhan tietenkin täysin järjenvastaista  löytää ne omilta jäljiltä.
Ystävieni kanssa olemme myös tuumineet sitä että me naiset voimme aina syyttää hormooneita kaikesta. Ennen menkkoja on ihan ok saada hermoromahdus. Uskoisin että lähes jokainen nainen tämän ymmärtää. Kämppä täytyy siivota.Koko ajan on hirveä nälkä, syöt, juot ja turpoat. Sitten ottaa päästä kun oot niin lihava joten taas voi vähän kiukutella. Vatsaan koskee. Vuodat. Haiset.

Voi elämä! Taas helpottaa kun puolukkapäivät on ohi vai helpottaako?

Töissä mä olen aivan erilainen. Siellä mun on helpompi olla rauhallinen vaikka jokin ei heti onnistuisikaan. Mistäköhän tämä mahtaa johtua?
Kai se on ammatillisuutta ja sitä että eri paikoissa sulla on erilainen rooli. Tai sitten mun itsesuojeluvaisto toimii vaan kiitettävällä tavalla. Jos mä pämistelisin samalla tavoin
duunissa kun kotona  voisi olla että mut ohjattaisiin aika pian työterveyshuollon kautta lomalle enkä olisi työkavereiden keskuudessa hirveän pidetty. Hmm, miksiköhän mua ei enää kutsuta mihinkään illanistujaisiin? Hah... Ei vaiskaan.

Uskokaa tai älkää tämän tekstin kirjoittaminen ei ole helppoa. Ei teknisesti eikä henkisesti (pirun näppis)
On vaikeaa katsoa omia vikoja peilistä. Mutta eikös se niin mene että ilman sitä peiliä- ihmisellä ei ole edes mahdollisuuksia muuttua. Mullakin on siis toivoa ja teillä myös ihanat siskot.

Mä en usko että koskaan totaalisesti pääsen hallitsemaan omaa hillittömyyttäni. Enkä ole varma että haluaisinkaan. Sillä raivoisan riekunnan rinnalla rakastan vähintään yhtä äänekkäästi. Ehkä tämän vuoksi perheeni ja ystäväni sietävät pienet kiukkuni.Pus teille rakkaat.

Viikonloppua antoisaa kaikille!

p.s pakko myöntää sain muutama päivä sitten kilarit duunissa. Kyseessä oli tietoliikenne ongelma :D